TIETOA MEISTÄ

Moi kaikille,

Minä olen Mari Penttilä ja asun perheeni kanssa Forssan pohjoisosissa, Matkun kylässä. Ikää minulla on tämän kirjoitushetkellä 35 vuotta ja harrastan valjakoinnin, retkeilyn, rullaluistelun ja suppailun lisäksi kaikenlaisia käsitöitä. Niistä mainittakoon piirtäminen, maalaaminen, neulonta, ompelu, korttiaskartelut. Myös remontointi ja rakentaminen ovat intohimojani, ammatiltani olen käsi- ja taideteollinen puuseppä. Työskentelen kumminkin metallialalla Patrialla, jossa toimin työnimikkeellä Logistic Operator. Patrian lisäksi toimin myös koirahierojana.

Mutta pikemmittä puheitta matka siperialaisten kasvattajaksi ei ollut mikään sattuma vaan olen tehnyt tähän pisteeseen päästäkseni pitkän matkan. 

Huomaa, että puhun tässäkin tekstissä kennelistämme me-muodossa. Tämä johtuu siitä, että vaikka minä olen halunnut olla kasvattaja yksin, ovat nämä vuoden opettaneet minulle sen, että  tässä hommassa kasvattaa koko perhe, ei pelkästään minä. Täten voinkin sanoa, että Northern Legion on jokainen perheenjäsenistämme jokainen koiramme ja jokainen tuleva kasvattiemme omistaja kasvattiemme kera.

Mutta mistä kaikki sitten lähti?

Kaikkihan lähtee yleensä meillä ihmisillä unelmasta, eikö totta?

Itselläni palo koiriin lähti jo hyvin nuorena. Hopeanuoli piirretyt, Disneyn Ironwill (Lumikenttiensankari)- ja Valkohammas elokuvat olivat omiaan tämän unelman muodostumisessa. Tällä hetkellä tähän 35-vuoden ikään päästyään on muuten hauska huomata kuinka erilaista tämä elämä huskyjen kanssa on kun noissa elokuvissa. Varsinkin täällä etelässä jossa lunta odotellaan suurin osa vuodesta ja kun sitä tulee - ei se meinaa riittää reenjalaksia varten. Mutta joo, mennään eteenpäin.

Todistaakseni vanhemmille olevani valmis koiran hankintaan, ulkoilutin useamman vuoden koko naapuruston koiria Vantaan Rajatorpassa, asuessamme. Erityisesti mieleeni on painuneet minun ja ystäväni Minnan yli 10km pitkät lenkit lempikoiriemme Epun ja Vilman kanssa pitkin Vantaata.

Vaikka kaupungissa asuimme, oli myös siellä ripaus "maaseudun tuntua" ja se oli Silvolan tekolampi. Se oli paikka joka on piirtynyt muistoihini kuin aavikon keitaana, jossa kaikki taika tapahtui. Meillä oli tapana mennä kesäisin uittamaan koiria sinne. Tunne siitä kun olisimme jo aikuisia ja koirat olisivat omiamme, olivat mahtavat. Silloin toivoin kuin hetket Silvolassa olisivat ikuisia. Minnan kanssa puhuimme usein siitä millaista olisi sitten aikuisena touhuta koirien kanssa, silloin meillä olisi autot ja päästäisiin minne tahansa koirien kanssa retkeilemään eikä joka paikkaan tarvitsisi kävellen mennä.

Kotona väsytystaistelu vanhempieni kanssa koiran hankinnasta alkoi lopultakin tuottaa tulosta ja sain tahtoni läpi, ainakin melkein. Olisin meinaan halunnut siperianhuskyn tai kultaisennoutajan. Ja mitä sain? Australianterrierin. Koiran luonne oli erittäin haasteellinen ja peruskouluttaminen kävi todellakin työstä.

Kävimme toko-kurssilla ja minusta tuntui että siellä käytiin vain minun takia. Sillä koira tuntui osaavan kaiken, joskaan sitä ei ikinä kiinnostanut tehdä sillon kun oltiin kisoissa tai olisi ollut ns. näytön paikka. Yhteiselo terrierin kanssa oli alkanut ja vaikka se ei ollut helppoa, taisin oppia aika paljonkin loppupeleissä.

Vantaalta muutettiin Karkkilaan isoon omakotitaloon ja pyysin nyt uudelleen, että joko nyt hommattaisiin husky. Tilaa oli ja pihalle voisi rakentaa tarhat. Tontin reunalta lähti tie suureen metsään. Nyt oli hetkeni. 

Ei käy. 

Voin kertoa, että pettymys oli aika suuri. Harmitti vietävästi ja en ymmärtänyt miksen koiraa voinut saada, koska olin jo useamman vuoden hoitanut Tellun ulkoilutukset aktiivisesti. Olin valmis. Ainakin omasta mielestäni. Äitini jaaritteli jälleen siitä kuinka husky olisi täysin erilainen koira kuin mikään muu ja, että vielä ei ollut oikea aika. Huskyt ovat niin pitkäikäisiä ja minulla alkaisi kohta kiinnostukset poikiin ja mopoihin, ei minulla aikaa olisi toiselle koiralle kumminkaan.

Kävin Karkkilassa yläasteen loppuun ja lukion, jonka jälkeen päätin lähteä omilleni. Muutto Forssaan ja ammattikouluun opiskelemaan puuartesaaniksi, ehkäpä siitä olisi hyötyä kun opettelisi käyttämään työkaluja?

En kauaa ehtinyt yksin asua kun eläinkauppareissulla näin maailman ihanimman otuksen. Tiskin takana oli pieni pehmoinen koira, jonka otin syliini ilman lupaa. Nuori koira pesi kasvoni ja sai minut sekunneissa tikahtumaan onnesta. Eläinkauppiasta ei näkynyt missään. Hetken päästä myyjä ilmaantui paikalle ja pahoittelin röyhkeyttäni ottaa koira syliin ilman lupaa. Kauppias hymyili ja selvästi ymmärsi reaktioni, olihan koira valloittava. Koira lumosi minut täysin. Kysyin heti onko se myynnissä. Ei ollut. Huokaus, pettymystä lienee koiranhankkijan elämä näköjään vielä silloinkin kun äiti ei ollut jarruna.

Mutta viikko tämän keskustelun jälkeen Minna, joka oli myös muuttanut Forssaan hihkaisi minulle, että eläinkauppias oli vihjaissut tämän ihanan koiran veljen palautuneen hänelle ja, että nyt se olisi myynnissä. Se oli palautunut kasvattajalleen kivesvian takia ja se etsisi hyvää kotia. Lähdin heti käymään eläinkaupassa ja ei mennyt montaa päivää kun kävelin kotia kohti Löwchen-rotuinen uroskoira nimeltänsä Hannes, kainalossa kotia kohti.

Hannes oli ensimmäiseksi omaksi koirakseni maailman helpoin. Juuri sellainen mikä opiskeluaikoina kulki näppärästi bussissa mukana minne tahansa. Hannes tasapainotti opiskeluja ja iltatyökuvioita. Uskoin äitiäni vihdoinkin, ettei vielä ollut aika huskylle. Ajattelin myös, että kokemus oman koiran omistamisesta olisi tärkeää, vaikkei nyt kyseessä ollutkaan siperianhusky.

Esikoiseni Mauno syntyi seuraavana päivänä siitä kun sain päättötyönäyttelyyn kirjahyllyni. Vauva-arjen keskellä elämä meni omalla painollaan rauhaksiin, joskin yksinhuoltajuuteni takia koiralle oli vähemmän aikaa. Asuin kerrostalon korkeimmassa kerroksessa, imetykset ja katkonaiset yöt ja sitten kiirehtiminen koiran kanssa aamulla ulos, Mauno kainalossa osoittautui todella hankalaksi. Maunon ensimmäiset kuukaudet Hannes muuttikin väliaikaisesti vanhempieni luokse. Hanneksen muuttaessa takaisin Mauno viihtyi rattaissa ja riemu lenkkeilystä löytyi jälleen. Muutimme muutaman vuoden päästä rivitaloon, jossa oli kova vuokra. Ajattelin, että mikäli pystyisin tuon vuokran maksamaan vuoden verran, raha riittäisi maksamaan pientä omakotitaloakin. 

Niinpä 2012 syksyllä muutto Matkuun oli käsillä. Ensimmäinen etappi kohti siperialaista oli käsillä ja ikää minulle oli tähän mennessä kertynyt jo 26 vuotta.

 Muutettiin oikein "Muuttajat" tv-formaatin kera. Hyvän mielen ohjelma, josta jäi hyvä mieli ja ihana muisto. Tämän lisäksi muutossa oli työpaikkani Stera Technologies Oy:n työntekijöitä kymmenkunta, joten muutto tapahtui vauhdilla, paremmin kun yksikään elämäni muutoista.

Juuri ennen muuttoa perheeseen liittyi Hanneksen kaveriksi Coton De Tulear neiti nimeltänsä Helli. Pitkien työpäivien ajaksi ajateltiin mieheni Jussin kanssa, että Hannes saisi seuraa Hellistä. 

Husky kutkutti kumminkin edelleen mielessä. Mauno oli tässä vaiheessa neljä vuotias ja minulla ja miehelläni Jussilla oli edessä vuonna 1930 rakennetun talon remontointi lattiasta kattoon. Tämän lisäksi Hannes sairastui 8 vuotiaana sydänvikaan ja tämän takia päätin, että  husky sai odottaa vielä. Hannes saisi elää elämänsä loppuun ja remontit valmiiksi ja katsotaan sitten. 

Hyvien sydänlääkkeiden ja aikaisen diagnoosin takia Hannes sai vielä 3 vuotta lisäaikaa ja keväällä 2017 Hannes saatettiin taivasmatkalleen kun lääkkeistä ei ollut enää apua ja nesteen kertyminen keuhkoihin ei ollut enää estettävissä. 

Kiitos Hannes siitä, että olit maailman paras ensimmäinen koirani.

2017 syntyi myös tyttäremme Nanna ja hänen ollessa 5kk ikäinen, muutti perheeseemme ensimmäinen husky, Faith. Jussi oli kovasti puhunut Papillonin hommaamisesta, mutta nyt pidin pääni ja kerroin, että olen odottanut koko ikäni, että nyt olisi vihdoinkin aika huskylle. 

Pentuarki lähti liikkeelle, mutta Faith kaipasi seuraa ja yllätyksekeni Jussi suostui kolmanteen koiraan ja Faith sai muutamien viikkojen jälkeen seurakseen huskymix Saagan. 

Mieheni oli vakuuttunut siitä, että näillä kahdella pääsen harrastamaan jo hyvin. Ehkä näin olisikin ollut, ellei Faith olisi jouduttu lopettamaan myoklooniseen epilepsiaan vain 7kk iässä. 

En muista, että olisin itkenyt niin paljoa minkään koiran perään kun Faithin. Oli täysin ymmärryksen yläpuolella, että ensimmäinen huskyni menehtyi noin nuorena. Jään kaipaamaan Faithia ikuisesti. Jos haluat lukea Faithin tarinan, löytyy se Taivasvaljakko-osiosta täältä kotisivuiltani.

Faithin lähdön jälkeen Saaga istui kaikki päivät sohvan selkänojalla ja tuijotti masentuneena ulos. Se odotti Faithin paluuta. Faith ei koskaan palaisi... Juttelin Jussin kanssa ja teimme päätöksen, että ottaisimme korvauspentuna Faithin kasvattajalta pennun.

Pian Faithin kuoleman jälkeen meille tuli korvauspentuna Edith, jonka pentuajasta en muista paljoakaan surun takia muuta kun, että Edith oli poikkeuksellisen haastava pentuna. Eroahdistusta hällä oli paljon ja rauhoittumisen harjoittelu ei meinannut tuottaa tulosta millään.

Saaga kumminkin piristyi kun sai seuraa. Kun tuli aika alkaa kouluttaa valjaisiin Edithiä ja Saagaa, aloin todenteolla kaipaamaan vanhempaa koiraa opettamaan junnuja. Saaga osasi suunnat hyvin, mutta Edith oli erittäin vilkas ja hänen kanssaan esim. lähtöjen opettelu oli todella turhauttavaa. 

Laitoin ostetaan-ilmoituksen Facebookkiin johon kirjoitin tarkat kriteerit siitä mitä etsimme ja useiden yhteydenottojen jälkeen meille muutti 7-vuotias Gaissa joka sai kun saikin junnut valjaissa kuriin ja homma alkoi pikkuhiljaa toimimaan. 

Jotta saisin lisää koiria valjaisiin ja Jussikin pääsisi mukaan ajamaan koirilla, tarvittaisiin lisää koiria. RekkuRescue järjestöltä meille muutti Meikoksi nimeämämme narttu, jonka arvioitu ikä oli 10kk. Meiko oli todennäköisesti malamuuttimix. Siitä huolimatta, että minua varoitettiin malamuuttimixistä, ettei sellainen välttämättä olisi laumasosiaalinen, ostimme koiran silti.

Tätä jouduin pian katumaan kun laumassa alkoi koiratappeluita ilmaantumaan narttujen välillä. Meiko ei osannut leikkiä huskyjen tyylistä hippaleikkiä, vaan fyysinen painiminen, niskasta riepottelu ja muu päätönkoheltaminen kuului hänen tyyliinsä. Siinä vaiheessa kun Gaissa ja Meiko keskittivät kaiken energiansa toistensa kyttäämiseen ja sen odottamiseen, että pääsisivät tappelemaan, jouduin luovuttamaan. 

Meiko palautui RekkuRescue järjestölle ja olin niin pettynyt itseeni ja siihen, etten mielestäni osannut hallita neljän huskyn/mix koiran laumaa. Edelleenkään ei ollut valjakollista koiraa kasassa, aikaa, rahaa ja turhautumista paloi.

Olin tutustunut useaan valjakkoharrastajaan tähän mennessä ja kiinnostus kisaamiseen oli herännyt. 

Kun aloin kisoihin osallistumista miettimään, havahduin siihen että virallisia tuloksia en saisi Gaissalle enkä Edithille mikäli sekarotuinen Saaga olisi mukana tiimissä. Tämä harmitti aikalailla, koska nämä kaikki koirahankinnat, eläinlääkärikulut sekä kalustonhankintakulut olivat tähän pisteeseen tullessa nousseet jo yli 20 000€ hintaan.

Huonoa onnea matkassa meillä oli ollut ja toisaalta, maksoihan se postimerkkien keräilykin.

Meikon jälkeen meille tuli ystäväni koira hoitoon muutamaksi kuukaudeksi ja pääsin valjakoimaan ensimmäistä kertaa. Saaga viihtyi hoitokoiran seurassa paremmin kun kenenkään kanssa ja pidimme taukoa koiramäärän lisäämisestä. Hoitokoira sujahti laumaamme todella helposti ja usko siihen, että ehkä osaa sittenkin jotain alkoi heräämään.

Syksyllä 2019 kisasin kahden koiran luokassa Alma Off  Snow kisassa Mikkelissä Gaissan ja Edithin kanssa ja kokemus oli järisyttävä. Oli mieletöntä haastaa itseään ja koiriaan. Tunnelma oli kisoissa ihana ja kaikki auttoivat toisiaan. Kisan jälkeen ajelin hakemaan Shown. 

Show nukkui koko matkan kotiin ja oli piristävää kun talossa oli pieni pentu. Eritoten poikani Mauno kiintyi pentuun ja vietti paljon aikaa sen kanssa. 

Kumminkin keväällä 2020 tapahtui jälleen raju takaisku perheellemme kun Show teloi lonkkansa juoksutarhassa juostessaan. Ajoimme Ortopet Oy:seen josta saimme todella surullisia uutisia ja eläinlääkärin ohjeiden mukaisesti Show liittyi taivasvaljakkoon vain 5kk ikäisenä.

Show:n kuollessa en uskonut, että kovin helpolla enää kestäisin surun määrää. Puhumattakaan omasta surustani, koko perheemme oli aivan hajalla tapaturman takia. Miksi näin täytyi käydä juuri meille?

Show, olet muistoissani aina eloisa, juokseva ja hampaita ahkerasti käyttävä sekä erittäin rakas. Hyvää matkaa taivasvaljakkoon, jos juokset kovaa - saat Faithin kiinni.

Shown tarinan voit lukea kokonaisuudessaan Taivasvaljakko-osiosta myös.

Shown jälkeen usko siihen, että ura kasvattajana pääsisi edes alkamaan, vaikkakin 29.5.2020 yli vuoden odottamani kasvattajanimi Northern Legion tipahti postiluukusta. 

Usko omasta nelosvaljakosta tuntui olevan yksinkertaisesti mahdotonta saavuttaa. 

Istuin jälleen facebookissa ja ajattelin kokeilla ostetaan-ilmoituksen voimaa taas. Tällä kertaa profiloin hakuni mielellään nuoreksi/aikuiseksi koiraksi, koska toistuvasti pennun kanssa alusta aloittaminen tuntui nyt todella vaikealta, näiden kahden menetyksen jälkeen.

Lopulta minuun otettiin yhteyttä Pellosta, läheltä Rovaniemeä. Koira joulupukin maasta?  Worth of try. Hypättiin Jussin kanssa autoon ja ajoimme läpi pimeyden hakemaan tulevaa narttuamme jolla oli tuolloin ikää 6kk. 

Vastassa meitä odotti vitivalkoinen narttu, tumman ruskeilla silmillä joka tuntui olevan todella pidättyväinen. Saimme kasvattajalta hyvät ohjeet sosiaalistamiseen ja hän ilmoitti, että suosittelee meille myös toista koiraa, jonka voisimme hakea kun turistikausi olisi loppu.

Kotimatkan mietimme nimeä tuolle valkoiselle lumenhohtoiselle koiralle. Puolivälissä kotimatkaa Jussi sen sanoi: "Niobi" harvinainen metalli. Niin kotiin tuotiin Niobi, jonka kanssa alkoi tiiviit sosiaalistamisharjoitukset. Nopean oppimiskykynsä, sekä meidän periksiantamattomuuden takia . hänestä on kuoriutunut erittäin ihana koira.

Koronavuosi alkoi ryminällä ja Argos muutti meille hieman ennen turistikauden loppumista.

Nyt huskyja (mukaan luettuna huskymiximme Saaga) oli 5. Saaga, Gaissa, Edith, Niobi ja Argos.

Kesälomalla saimme kutsun Kannuksen suuntaan tutustumaan Timon ja Helin kenneliin ja silmäni näkivät siellä jotain maagista. Timo esitteli tarhoissa olevia koiriaan ja yhden tarhan kopin katolla seisoi ylväänä maskuliininen ja kookas uros, jonka nimeksi kerrottiin Ethan.

Kyselin koirasta lisää ja kaikki tiedot vakuuttivat minut siitä, että koira sopisi laumaamme kuin nenä päähän. Harmikseni Timo ei ollut valmis myymään Ethania. Ilmoitin, ettei ostamisella ole kiire ja, että toivon yhteydenottoa mikäli hän suostuisi myymään.

Jälleen kerran korona aiheutti sen, että Timo vaihtoi mieltään ja 2020 syksyllä Ethan muutti meille ja huskymäärä nousi kuuteen. Mainitaan toki, että 9 vuotias Coton De Tulear neitimme Helli kuuluu laumaan myös, joten koiramäärä on 7.

Nyt kun ns. isomman lauman arkea on elettynä reilu vuosi on oppinut arvostamaan tietyn luonteisia huskyja. On oppinut hahmottamaan eri koirien välisiä kemioita. On tullut kokemusta ajamisesta ja siitä kuka on kenenkin parina hyvä. 

Koska laumamme vastoinkäymiset eivät loppuneet tähän, on kisaaminen jäänyt vähälle treenien vähyyden takia. Tähän on kaksi syytä. Jussin aivoverenvuoto vuonna 2021 keväällä, jolloin pyöritin useamman kuukauden lauma arkea yksin. Sekä se, että opiskelin itseni koirahierojaksi vuosina 2020-2021 aikana. 

Nyt kun kaikki on saatu stabiiliin tilaan ja usko omaan tekemiseen ja kasvatustyöhön on kaikkien näiden vastoinkäymisten takia saavutettu niin päätimme astuttaa Niobin syksyllä 2021. Tätä ennen oli röntgenkuvattu Ethan ja Niobi, sekä molempien silmät tutkittu terveiksi sekä normi silmätarkistuksessa, että gonioskopiassa.

Astutus meni hyvin ja Niobi astutettiin kaksi kertaa. Kennelimme ensimmäinen pentue syntyi 13.11.2021 ja päivänvalon näki 7 aivan ihanaa pentua.

Synnytys oli aivan mieletön kokemus ja paremmin se ei olisi voinut mennä. Oli hienoa kokea se Maunon kanssa. Ensimmäisen pennun syntyessä ilon kyyneleet tulivat silmiini.

Tuntuu hyvältä, että kaikkien näiden haasteiden jälkeen ollaan juuri tässä pisteessä missä juuri nyt olemme. 

En koe tarvetta selitellä kenellekkään olevani yhtään tämän kokeneempi kasvattaja kuin olen. Matkani tähän pisteeseen on ollut pitkä ja kivinen. Uskon, että jokainen vastoinkäyminen on kasvattanut minua ihmisenä ja kasvattajana. 

Kasvattajana minulle saa jokainen kasvattini omistaja soittaa koska tahansa ja annan vankkumattoman tukeni. Koirahierojaksi valmistuneena olen opiskellut koiran anatomiaa, liikettä ja käytöstä. Hierontoja on alla yli 200 tuntia tällä hetkellä tätä kirjoittaessani (19.11.2021) Koirahierojaopiskelujen lisäksi olen käynyt lukuisilla luennoilla liittyen koiran treenaukseen, kasvattamiseen, pentuaikaan, kehittymiseen, rakenteeseen, lihaskalvoihin jne.

Tunnen olevani etuoikeutettu, että asiakkaitani on monista roduista ja koirien haasteet ovat monesti haastavimmasta päästä, jotka haastavat minua jatkuvasti takaisin opiskelemaan lisää. En usko, että kukaan on valmis kasvattaja tai valmis koiranomistaja.

Uskon vakaasti siihen, että kannattaa pysyä avoimena kaikelle uudelle tiedolle ja, että silloinkin kun on vaikeaa, kannattaa yrittää muistaa että kyllä tulee päivä jolloi aurinko paistaa risukasaankin.

Ehkä kumminkin vastaus kysymykseen "Miksi juuri minä haluan olla siperianhuskyn kasvattaja?" lienee se tärkein.

Haluan kasvattaa siperiahuskyja niiden alkukantaisuuden ja käyttötarkoituksen takia. Haluan, että valjakkourheilu säilyy Suomessa urheilulajina ja haluan että myös nuoriso pääsee harrastamaan lajia. Itse mahdollistan poikani ja hänen ystävänsä, sekä tulevaisuudessa tyttäreni pääsyn lajin pariin. Tuntuu hyvältä kun poikani kysyy malttamattomana koska mennään Jämille ja toteaa sinne päästessämme: "Äiti. Tää on kun toinen koti mulle."

Unelmani päästä ajamaan keskipitkän matkan kisoja (MD) ja ehkä jonain päivänä myös pitkänmatkan (LD) kisoja, vaikka ne eivät olekaan realistisia lähivuosien unelmia. 

Kasvatustyössäni pidän tärkeänä terveydentutkimista. Olen mm. Faithin ja Gaissan verinäytteet luovuttanut Hannes Lohen tutkimussäätiölle, joka tutkii koirien perinnöllisiä sairauksia. Kannustan kaikkia siperianhuskyjen omistajia tekemään samoin, varsinkin mikäli sinulla on esim. epilepsia tai silmäsairaita siperianhuskyja omistuksessasi.

Moni pitää siperianhuskyjen luustokuvauksia sekä gonioskopiatutkimuksia turhina. Olen sitä mieltä, että enemmän tulisi siperianhuskyn terveyttä tutkia ja myös ilmoittaa esim. Jalostustoimikunnalle ja koiranet:in tietokantaan mikäli jtn  Varsinkin silmätutkimuksien painoarvoa ei tulisi vähätellä, koska esim. kaihin esiintyvyys on yksi rodumme vitsauksista, johon meillä kaikilla on mahdollisuus vaikuttaa.

Muita syitä lähteä itse kasvattamaan on myös se, että huomasin aika pian koiramäärää nostaessani, että esim. uroksia ei ollut usein saatavilla. Olin varaamassa urosta kolme kertaa ja jokaisella kerralla pentueihin syntyi todella vähän uroksia ja perheeseemme siunaantui kerta toisensa jälkeen narttuja.

Myös se, että mahdollisuus vaikuttaa pennun emän ja isän terveystutkimuksiin olivat koiranostajalle täysi nolla. Nämä ovat aina kasvattajan päätännän alla olevia asioita tutkitaanko koiria vai ei. Kun itse teettää ne yhdistelmät joista jälkeläisiä haluaa, saa itse myös päättää kuinka paljon testaa terveyttä.

Se minkä olen kokenut suurimmaksi haasteeksi matkallani kohti maagista kisakelpoista valjakkoa niin, että itse ajaa omilla koirillaan omat kisansa, ovat olleet seuraavat:

*Koirat tulisi hankkia mahdollisimman pienillä ikäeroilla (jos haluaa kisata pidempään kun muutaman kauden). Ja kun aloitteleva henkilö nostaa nopeasti koiramäärää, tulee laumaelämän haasteet, joihin harva on suorilta jaloin valmistautunut täydellisesti. Onneksi on nykyään paljon ammattilaisia joilta voi pyytää konsultaatiota erilaisiin haasteisiin.

*Koirien tulisi olla suhteellisen samankaltaisia esim. raviltansa (tähän en itse perehtynyt alussa tarpeeksi ja lauma on aikalailla ollutkin sillisalaattia kun kovin erisukuisia ja tyylisiä koiria on tontilla. Ei sillä, oppirahat on maksettava ja jostain on aloitettava. Nykyään olen itselleni jo lempeä tämän kohdan kohdalla: Olen silti saanut ihania koiria, viis siitä jos ne eivät ole sprinttimestareita tai kisakelpoisia)

*Hankintojen määrän lisäys jo alkuvaiheessa (etelässä asuessa lajin harrastus ei ole niin mutkatonta kun esim. pohjoisessa jossa lumi tulee aikaisin. Täällä tulisi treenikalustoa olla erityisesti sulanmaankauden treenejä varten sekä mönkijää että kickbikea/kolmipyörää, eli alkupääomaa tarvitaan jo muutaman vuoden sisään suhteellisen paljon, mikäli koiramäärä nousee yli 4 koiran ensimmäisinä vuosina)

*Kaksi ensimmäistä koiraani olivat olleet todella terveitä ja huskyihin vaihtaessani on eläinlääkäreissä rampattu ensimmäiset vuodet. Huskyjen nopeus ja vauhti ovat käsittämättömiä ja kun vauhtia lisätään, tapaturman vaara nousee merkittäväksi. Myös laji jota harrastamme altistaa niin musherin ja kun koiratkin tapaturmille, koskaan ei voi tietää mitä kaikkea uralla kohtaakaan - peuran, jäniksen, irtokoiran - mitä tahansa!

Mutta mainitaan nyt sekin, että minun tuurini on ollut todella huono - siperianhusky on perusterve rotu, mutta juurikin sen toimeliaisuus altistaa sen odottamattommille traumoille ja erilaisille kommelluksille. Lämpimät suositukset kaikkien huskyjen omistajille: Vakuuttakaa koirianne, se kannattaa.

*Se, kuinka tärkeää juoksutarha on siperianhuskyille. Arjessa ei ole mahdollista remmilenkittää isompaa laumaa päivittäin kun tekee 9h työpäiviä, on muksujen harrastukset jne. Huskyn liikunnantarve on liki kyltymätön, joten aika pian tuli hankinta- ja rakennuslistalle juoksutarhan rakennus.

Kaikki nämä yllämainitut tähti-edessä olevat kohdat voitanee kiteyttää sanaan rahantarve. Moni ihminen kauhistelee sitä kuinka monta koiraa meillä on ja kuinka paljon niiden ruokaankin menee kuukaudessa. Lohdutan heitä sanomalla, että ruokakulut ovat niitä pienimpiä kuluja mitä tämä laji vaatii. Säästötili on hyvä olla ja ehdottomasti jokin ns. plan B jos jotain odottamatonta sattuu. 

Kaikista haasteita huolimatta todettakoon, että huskyt ovat koiramaailman pellejä ja niiden kanssa saa päivittäin nauraa kun ne keksivät mitä ihmeellisempiä juttuja. En ihmettele pätkääkään rodun suosiota, mutta en myöskään sitä miksi niitä on kasvavissa määrin kodinvaihtajina. Rotu on haasteellinen ja vaativa.

Lapsiperheen arki, parisuhteen ylläpito, kahden työn tekeminen, valjakointi ja kasvatus on sellainen pyörremyrsky joka vie mukanaan ja antaa sanalle ruuhkavuodet aivan uuden merkityksen. 

Tämän neljän vuoden aikana olen oppinut ehkä tärkeimmät asiat ja se on, että usko omaan tekemiseesi. Jos et tiedä miten toimia, kysy neuvoa luotettavilta tahoilta. Tunne koirasi ja nauti joka päivästä. 

Se riittää.

Kiitos sinulle joka jaksoit lukea koko tekstin. Sitä kirjoittaessa konkretisoituu se, että matka siperianhuskyjen kanssa alkoi jo ennen siperialaisten meille muuttamista, vaikkakin moni asia konkretisoitui vasta niiden kanssa yhteiselon alettua.

Kuten esimerkiksi, se että pääsee ajamaan läpi pöllyävän lumen auringonlaskuun ovat ohikiitäviä ja harvinaisia hetkiä ja suurinosa vuodesta mennään ajolasit silmillä yltäpäältä mudan ja kuran peittäminä. 

En silti vaihtaisi päivääkään.

Hyvää talven odotusta kaikille,

Toivottaa Kennel Northern Legionin väki