Treenipuuhia

Tänä viikonloppuna mentiin eilen, lauantaina Jussin kanssa puureellä viiden koiran kanssa pimeydessä. Osa ystävistäni kauhistelee pimeydessä treenaamista. Muistan ensimmäisiä potkukelkkatreenejäni ekojen huskyjeni kanssa, jolloin mielikuvitukseni laukkasi todella vilkkaasti ja metsästä näkyvät varjot sekä äänet aiheuttivat vilunväristyksiä. 

Neljä vuotta myöhemmin asiat ovat muuttuneet realistisempaan suuntaan kun yhtään mörköä ei ole metsästä ilmestynyt. 

Paras etu pimeässä treenaamisessa on ehdottomasti se, että pimeässä treenatessa näkee lähestyvät moottoriajoneuvot jo kauan ennen kuin ohitus on tulossa, varsinkin pahojen mutkien kohdalla.

Ja toki myös se, että sillon kun treenaa nuoria koiria, niin ohituksia tulee myöhempään illalla hyvin todennäköisesti vähemmän kun päiväsnäöllä, kun täällä syrjäseuduilla vaikutetaan.

Ja syksyllä taas pimeällä treenaaminen mahdollistaa peura- ja jänisohituksien treenaamisen, koska hämähyssyn aikaan kyseiset otukset ovat vilkkaammin liikenteessä.

Paljon hyvää siis pimeästä!

Mutta mites lauantain myöhäisillan treenit sitten meni?

Hyvät treenit, vaikkei ohituksia tullutkaan. Täyskäännös aiheutti jostain syystä eilen ongelmia, samoin vasempaan reunaan ryhmittäytymiset, mutta hyvä homma, että Jussi oli mukana, joten ahkerasti koirien ohjeistamista rauhalliseen tyyliin niin saatiin kerätä hedelmää jo tän aamun treeneissä näiden asioiden osalta. 

Ja hei! Semmoinen muistutus vielä liittyen pimeyden torjuntaan, että älkää sniiduilko valohankinnoissa. Halpa henkivakuutus kun hommaa kunnon valot. Viime vuonna kulutin melkein 500€ kunnon valoihin, mutta niistä on iloa moneksi vuodeksi.

Ja muistetaanhan se, että sillon kun on supertehokkaat otsalamput, niin painetaan valot alaspäin kun ohitellaan ihmisiä, autoja ja koirakoita, ettei sokaista ohitse saapuvia kanssakävijöitä. Tästä keskustelusta on ilmeisesti pk-seudulla ollut hiihtoladuilla aika iso mekkala kun ei ole tätä seikkaa muistettu.

Koska tänä kautena on treenit jääneet pentukuplan takia vähäisiksi, on myös Danlerin ulkoiluttaminen ollut aivan nollassa. Kaikki treenit on tullut ajettua puureellä, koska aina mukaan on halunnut joko Mauno tai Jussi ja toki raskaammalla reellä on turvallisempaa treenata useampi koira kerrallaan.

Tänään kaivettiin Danlerin Hornet kumminkin varastosta esiin ja valjastin neljäkoiraa eteen, joskin luonnollisesti tiet, jolla treenataan meillä päin, ovat siinä kunnossa, ettei lumiankkureilla voi heittää kun vesilintuja jos sellaisiin törmää. Danlerissa on super jarrut ja nelosvaljakko pysähtyy iloisesti kevyelläkin jalan painalluksella, mutta sillon kun ei ole ketään jeesimässä esim. liinasotkuissa, tulee musherilta löytyä ruutia karvan verran enemmän kun barbienukelta.

Tänään täyskäännös meni aivan täyden kympin suorituksena, kun käännettiin keskellä suoraa tietä. Olin riemuissani. Joskin tänään osui sitten koirakko-ohituksia osaksi, joka aiheutti pientä jännityksen tunnetta, koska muutaman kerran olen täällä Matkussa ajellessani aiheuttanut kevyttä tunteiden lämpenemistä tiettyjen ihmisten keskuudessa.

Edith ja Niobi kieltäytyivät väistämästä vastaohituksessa (joita ei hirveän usein yksintreenatessa pääse treenaamaan) vasemman kautta, jota tilanne olisi tänään vaatinut. Onneksi vastaantulevat henkilöt ymmärsivät pysähdyksissä olevan valjakkoni tilan ja he väistivät vasemmalle, joten päästiin ohittamaan suoraan. 

Täysiä vaan eteen ja kympin ohitus. Ei edes vilkaisuja kahteen vastaantulleeseen koirakkoon. Peltojen välissä ajellessani laskeskelin jalankulkijoiden menneen varmasti jo kotiinsa ja tehtiin tosiaan täyskäännös ja sitten kotia kohti. Alku treenit mentiin aivan umpihangessa metsänläpi, mutta koska treenien määrä on ollut vähäistä, päätin mennä aurattua tietä kotiin.

Pääsin kotitiemme risteykseen, jossa sama jalankulkijaporukka oli jäänyt jutustelemaan koiriensa kanssa. Alkuun pieni epätoivo iski mieleeni. "Mitä jos Niobi ja Edith ei menekään ohitse?" Sitten pieni ajatusten ravistelu. "Luotahan johtajiisi" ja vauhtia lisää 45 asteen risteykseen, josta tarkoitus oli mennä oikealle.

"Oikee!" huudahdan iloisella äänellä, jopa luottamusta uhkuen ja sitten huomaan kun Niobi ja Edith ovat jatkamassa matkaansa koirien luokse suoraan, eikä mitään aikomusta mennä oikealle. Huokaisu. Tarvii varmaan mennä liinoja pitkin ohjeistamaan johtajille, että missä se oikea tänään olikaan, kunnes salama kirkkaalta taivaalta, Argos vetää pyöräkoiran paikalta koko valjakon oikealle ja siihen sitten Ethan iloisena mukaan, jolloin johtajat joutuivat siirtymään myös oikealle.

Wau. Koko viimeinen mäki meni Argosta ylistäessä.

Olen varmaan kylän kuumin puheenaihe taas. "Se hullu kuski joka osaamattomien koiriensa kanssa valtaa kaikki reitit, eikä väistä milliäkään. Melkein sen koirat söi meidän koirat."

Antaa ihmisten puhua. Itse olen riemuissani siitä, että vaikka ei ihan putkeen tällä kertaa mennytkään ja Niobi selvästi on pentujen jälkeen enemmän innoissaan täysiä menemisestä kun suunnista niin hei, wautsi mitä treeniä urat tarjoili tänään! 

Tässä lajissa parasta on se, että koskaan ei tiedä mitä treeneissä tulee vastaan.

Viimeisenä, mutta ei vähäisempänä.

Huonoa treeniä ei olekaan. Kun treenataan koirien kanssa, ne ei ole koneita eivätkä toimi aina samalla tavalla. Koskaan ei tiedä mitä tulee vastaan ja aina voi oppia jotain uutta!

Hyviä treenejä kaikille!