Neljä vuotta sitten talouteemme muutti ensimmäinen siperianhuskymme. Koska ensimmäistä huskyani odotin maltillisesti yli 20 vuotta, oli selvää että harrastus ei jäisi yhteen siperialaiseen. Lauman kasvaessa yhä useampi kannusti kisaamaan. Päätin lähteä Jämille katsomaan kolme vuotta sitten, miltä näyttää kisa sulanmaankaudella, jolloin lunta ei ollut. Näin sellaiset kisat, jotka käynnistivät päässäni aikamoisen mylläkän: "Tätähän pystyy harrastamaan muutenkin kun talvella!"

Muutama sananen kisaamisesta

Ensimmäinen kautemme meni odotellessa, että koirat saisivat ikää tarpeeksi. Alkuun perheessämme oli kaksi junnua. Aika pian selvisi kumminkin, että puhdasrotuiseni ei tulisi saamaan virallisia tuloksia mikäli valjakossa olisi yksikin sekarotuinen. Muutamia soittoja ja pitkiä keskusteluja useampien kasvattajien kanssa ja pian laumamme kasvoi siihen kokoon, että pääsin sprinttiin starttaamaan kahden puhdasrotuisen koiran luokassa. 
Kodinvaihtajana meille muuttanut Gaissa oli oiva opettamaan junnuille valjaissa käyttäytymistä ja suunnat vakiintuivat nopeasti. Kahden koiran kärryluokka ei kuitenkaan ollut sitä mistä olin haaveillut aina. Enemmän mielessä pyöri rekitouhut. Toki etelässä kausi, jolloin lunta oli maassa, oli suhteellisen lyhyt niin aika pian selventyi se, että koirien kunto rakennetaan aivan muulla tavalla kun vetämällä pulkkaa, potkukelkkaa tai rekeä.

Kun laumassa oli alkuun valjakkokoiria vain kolme, peruskunnon ylläpitäminen oli helppoa - ei muuta kun kuivilla viileillä keleillä rullikset jalkaan ja jokaisen koiran kanssa lenkkiä. Kosteammilla keleillä polkupyörän kanssa, koira vierelle. Sit canicrossia eli koirajuoksua.  Ja lisänä lenkkeilyä paljon.

Kaikki tämä meni kivuttomasti kun olin tyttäreni kanssa äitiyslomalla. Likka rattaisiin ja lenkeille. Mieheni Jussin tullessa töistä kotiin, likka hänelle ja rullikset/polkupyörä jne esiin ja urheilemaan.

Laitoin innokkaana uutena harrastajana paljon videoita sosiaaliseen mediaan treeneistäni koirieni kanssa ja sain palautetta. Osa palautteesta haasti ymmärtämään koiran liikettä. Osa omien koirieni liikkeistä ei ollut tervettä, jokin oli pielessä. Varasin hämmentyneenä ajan koirahierojallemme Domi Lustigille, joka vahvisti liikevideoiden näyn, jota en silloin vielä ymmärtänyt. Kodinvaihtajana meille muuttanut Gaissa oli pahasti jumissa ja hieronta-aikoja varattiin useampia kertoja. Ja kun hierontakertoja tuli useampia, minut ohjattiin osteopaatille Gaissan kanssa. 

Ei mennyt aikaakaan kun canicrossilenkillä huomasin Edithin heittävän taka-jalkaansa kummallisesti ulkokaareen. Liike oli kaikkea muuta kun puhdas ja kävelimme kotiin. Soitin taas Domille ja pyysin pikaisesti käymään. Edithiltä löytyi rankalukko, jonka käsittelyllä liike vapautui normaaliksi. Tuijotin Domia haltioituneena. Havahduin siihen, että mitä enemmän koiria tontillamme olisi - sitä useampi tarvitsisi lihashuoltoa. Myös havahtuminen siihen, että remmilenkitys oli osittainen syy koiriemme jumeihin oli ilmeinen, joten juoksutarhan rakennus aloitettiin tässä vaiheessa.

Koska Gaissan hoitoon oli mennyt paljon rahaa, tulin siihen tulokseen, että lähden koulunpenkille opiskelemaan myös itse koirahierojaksi. Halusin oppia hoitamaan koiriani myös itse. Tiedostin sen, että kausi syksykausi 2020-kevät 2021 menisi kisaamisen osalta plörinäksi, koska joka toinen vkl meni koirahierojakoululla. Jokainen vkl oli puhdasta kultaa, vaikka en päässyt kisaamaan. Laumamme nuorimmat koirat ja viimeisimmät kodinvaihtajamme oppivat koululla rauhoittumaan, kun liki joka kerta oli useampi koira mukana.

Kerkesin Jämin sulanmaan SM-kisoissa käydä syksyllä 2020 pyörähtämässä ekaa kertaa neljän koiran luokassa. Kiitokset Timo Rautiaiselle kun lainasit Marilynia valjakkoon. Noissa kisoissa tajusin ensimmäistä kertaa kuinka eri tyyppisiä koiria olin hankkinut laumaani neljän vuoden aikana. Viimeisimmät kolme koiristani olivat pesunkestäviä käyttölinjaisia, joilla oli pitkä raviaskel vielä suhteellisen nopeassa vauhdissa. Näitä koiria ovat Ethan, Argos ja Niobi. Koska Niobi oli 2020 muuttuneiden sääntöjen takia liian nuori vielä kisaan, kisassa minulla oli omista koiristani mukana Ethan, Argos ja Edith. Koska pojat eivät ole johtajakoiria syntyjään, oli Edith luonnollisesti keulassa. Timon Marilyn Edithin parina. Kisa meni kivasti, mutta koska hitain koira määrää aina vauhdin, ei sijoitus päätä huimannut. Edith on voimakas narttu, joka osaa suunnat, ryhmittymiset ja täyskäännökset hienosti. Mutta vahvan näyttelytaustansa sekä rakenteensa takia Edith nostaa jo pienessä nopeudessa laukalle ja ei ole missään nimessä sprinttiin omiaan.

Sitä aloin miettimään että mikäli tässä olisi tarkoitus joskus edes nelosessa kisata omilla koirilla, niin että tulee tuloksia - olisi välttämätöntä lisätä koiramäärää entisestään.

En tiedä kuinka moni lukijoista on tietoinen huonosta koirakarmastani, mutta olemme tämän neljän vuoden aikana menettäneet kaksi hienoa koiraa. Laumamme ensimmäinen siperianhusky, Sudensuukon Sleeping Sun "Faith" menehtyi n. 7kk iässä myokloonisen epilepsian seurauksena. Toinen suuri menetys on ollut Artic Soul Douple Dumle "Show", joka teloi lonkkansa juoksutarhassamme siihen kuntoon ettei Showsta olisi enää ehjää valjakkokoiraa saatu. Show oli lopetettaessaan n. 5kk ikäinen.

Nämä menetykset ovat koetelleet kerta toisensa jälkeen minua tämän harrastuksen parissa. 5-7kk ikäiset junnut ovat mahtavia.  Ne ovat juuri oppineet talon tavoille jollakin asteella. Ne ovat sisäsiistejä usein jo tuohon ikään mennessä. Niiden luonne on tullut esiin ja ennen kaikkea, niihin on kiintynyt jo koko sydämen mitalta. Näiden kahden koiran menettäminen on ollut niin hirveää, että arvet ovat piirtyneet syvälle.

Siitä huolimatta tätä lajia jatkaa, vaikka tämän vasta alussa olevan historiamme alkumetreilläkin, olemme saaneet kokea kamalia menetyksiä. Uskon näiden kaikkien vastoinkäymisten olevan tärkeitä virstanpylväitä matkallani kasvattajuuteen. Vaikka en voi estää kyyneleitäni, olen oppinut ymmärtämään irtipäästämisen tärkeyden, tilanteiden arvioimisen vaikeissa hetkissä, oppinut juoksutarhan ilojen taustalla piilevät vaarat, sekä oppinut kiinnostumaan mm. sukulinjoista ja genetiikasta. 

Koskaan ei voida oikeasti sanoa, että kun yhdistää A:n ja B:n, saat liudan C:tä. Ei. Genetiikka ei toimi niin. Se mitä olen oppinut on se, että terveyden tutkiminen on tärkeä osa rodunjalostamista, vaikkei se autuaaksi tee. Olen sitä mieltä, että tutkittu on parempi kun tutkimaton, vaikka tutkituistakin yhdistelmistä voi syntyä sairaita pentuja.

Jokaisen kasvattajan matka alkaa aina jostakin. Oma matkani alkoi pienenä tyttönä siitä kun taistelin äitini kanssa siitä että halusin oman koiran, jota en saanut. Aloitin siis järjestelmällisesti lenkittämään naapureiden koiria, rotuun ja kokoon katsomatta. Näin kului 3 vuotta ennen kuin vihdoin perheeseemme muutti koira. Harmikseni rotuna oli australianterrieri, joskin täytyy näin jälkikäteen sanoa, että olipahan hyvä että näin kävi. Siperianhuskyt on aika kesyjä houdinimaisine älynväläyksineen kun verrataan isoaivoiseen terrieriin, jonka peruskouluttaminen oli kvantifysiikkaa. Sitä tuli opittua jotain omaehtoisuudesta koiran osalta, sekä ehkä aika paljon muutakin, kuten vaikkapa, että tottelevaisuuskokeeseen ei ole syytä lähteä irti olevan terrierin kanssa mikäli vieressä on ankkalampi, ellet halua onkia koiraasi jorpakosta kesken kokeen.

Nyt taisteluni on edennyt siihen pisteeseen, että jaloissani on tyhjä pentulaatikko, jonka pitäisi tulevana viikonloppuna täyttyä pienistä tassukoista.

Kaikki on niin jännittävää. 

Vaikka alkuperäinen suunnitelmani olikin, että tällä kaudella ensimmäinen prioriteetti on kisaaminen, tulin siihen tulokseen, että tässä välissä täytyy vetää vielä käsijarrua kisojen suhteen.
Valmistumiseni jälkeen päätin aloittaa yrittäjänä, koirahierojana. Tämän lisäksi teen edelleen sen 40h/viikossa päivätyötä Stera Technologies Oy:ssa lasermerkkaajana&kaivertajana. Koiriemme lisäksi perheeseeni kuuluu mieheni lisäksi myös esiteini ja pippurinen uhmaikäinen, joille haluan myös antaa siivun itsestäni.

Ei sovi myöskään unohtaa, että Ojalanlaskuoppi on ilmoittanut, että kisoihin päästäkseni edes jokseenkin harmonisella valjakolla, tulisi minun eittämättä saada riveihin muutamia koiria lisää. 

Ja kun salama kirkkaalta taivaalta, Niobi luki ajatukseni ja aloitti juoksunsa pari kuukautta etuajassa. Morjesta kisoille siis jälleen! Mutta ei hätää, kisaaminen ei alunperinkään ole ollut minulle prioriteetti nro 1. Eniten kiinnostaa perheen kanssa harrastaminen, Viime talvena oli jo sen verran koiria, että päästiin koko poppoo ajamaan yhdessä, se on ehdottomasti parasta! 

Tänä vuonna valjakkopuuhista eläkkeelle on päässyt Gaissa, joka ei ole enää ollut kiinnostunut vetovaljaista puoleen vuoteen. 9 vuotias teräsmummokoiramme on tehnyt kunnioitettavan safariuransa Vetoava kennelin luottojohtajana ja täyttänyt meillä tehtävänsä nuorten junnujen opettajana, hän on eläkkeensä ansainnut ja saa keskittyä nyt puutarhan kääntämiseen ja lenkkipoluilla samoilemiseen, sekä ennen kaikkea sohvalla löhöämiseen.

Vetohaluttomuutta on esiintynyt myös huskymixillämme Saagalla, jonka terveyden suhteen on ollut alusta asti paljon haasteita. Saaga on onnellisimmillaan kaikessa muussa kun valjaissa, joten tämä hälle suotakoon.

Tämän jälkeen jäljelle jää Niobi, joka on mammalomalla vielä pidemmän pätkän pentujen takia. Ja sitten on Edith, Argos ja Ethan. Poikani Mauno on viime aikoina tykännyt treenata Edithin kanssa, mutta hän on myöskin ollut periksiantamaton opettamaan Argokselle yksin johdossa juoksemista. Ethan ei myöskään ole parhaimmillaan johdossa, mutta tämän syksyn tarkoituksena on saada molemmat urokset juoksemaan tiukanpaikan tullessa myös johtopaikalla. 

Niobin pennut kun kasvaa niin valjaissa tulee olla kokenutta sakkia, jotka opettavat asiallista valjaissakäyttäytymistä, kuten Gaissakin on opettanut.

Tämän lajin monimuotoisuuteen kuuluu se, että asiat eivät koskaan ole valmiita. Mitään ei saa ilman pitkäjänteistä yrittämistä. Ja silloinkin kohtalo ja joskus epäonni astuu kuvioihin, halusimme me niin tai emme. Epämukavuusalue on läsnä tämän lajin parissa, varsinkin kun pimeys syksyisin laskeutuu vesisateineen.

Oli se treeni sitten koska tahansa, minkälainen tahansa - se on osa matkaa kehittymisen tiellä, jossa tärkein ohjenuora on - älä anna periksi!