Ihana lauantai

Tänä aamuna kehoni olisi huutanut enemmän unta kuin mitä tänään pennut antoivat. Ei sillä, tätähän tää elämä on koirien kanssa. Pitkään nukkuminen aamulla on unikuva. Dream ja Zorro heräilivät puoli seiskan aikaan ja vaativat ulos. Möngin unen läpi alakertaan, napsasen vedenkeittimen päälle. Ylisuuri AnttiTapani huppari niskaan, karvacrocsit jalkaa ja toivot, ettei naapurit näe sua koko kauneudessasi pihalla laahustamassa.

Pentujen ulkoilutukset, Niobin ulkoilutus ja sitten Helli. Puhelin kouraan, mitä maailmalla tapahtuu. Eipä ole mukavia uutisia horisontissa. Huokaiset ja kaadat teevettä kuppiin, teepussi sekaan. *PIIP PIIP* 

Paras kaverini iskee viestillä: "Saako aamukahvia"

Jes! Tästä tietää et on hyvä päivä tulossa kun on tulossa parasta seuraa.

"Langat mukaan si."

Kahvinkeittimen lataus, ainakin 6 kupin mukaan, jotta saat frendin pysymään mahdollisimman kauan tontilla. Hetki odottelua, aamupala ja pentujen kanssa ulkoilemaan hetkeksi.

Heh, maailmantilanteesta ja monesta muusta asiasta aamupäivän (ja ehkä semisti myös iltapäivän) juorunneena TADAA! Valmiiksi tuli viime vuonna aloitetut elämäni ensimmäiset kirjoneule lapaset. Viime vuosi kiteytyy loistavasti näihin lapasiin. Kuten huomaatte, on lapasissa peukalon jälkeen, kärkeä kohti mentäessä, eri väriset langat. Peukaloissakin näkyy olevan eri väriset langat.

Kun neulot hämärässä, katsot puoli nukuksissa myöhäisillan ohjelmia - ei ihme, jos hitusen menee eri värillä. Ei haittaa, omaan käyttöön tulee.

Tein kerrankin tarpeeksi pitkät varret, ei pääse isommassakaan lumituiskussa ranteet viileäksi. 

Hakalan lähtiessä kotiin, iskin uuniin pellillisen siemennäkkäriä ja nappasin eilen tehdyn kanafajitasleipäjuusto-salaatin pöytään, heittäen grillitassut pannulle. Maunon paras kaveri Franco oli löytänyt tiensä meille, kun Mauno päätti käydä yhteensä 8km potkukelkkalenkin mennäkseen vastaan kaveria.

Viime viikonloppuna kundit meni sen 14km lähimmän koulun pihalle, jotta pääsevät kiipeilemään ja puuhailemaan. Täällä Pohjois-Forssassa etäisyydet on aika suuria, mutta mikäs siinä, onhan täällä näitä pelejä ja vehkeitä millä huristella, potkia, laskea tai liukua menemään. 

Ruoan jälkeen lähdettiin Jussin, Saagan, Gaissan ja Ethanin kanssa reippailemaan kohti Koijoen siltaa. Mahtava keli, ei tuullut yhtään ja aurinko paistoi korkealta. Otin Jussia kädestä kiinni kun käveltiin. 

Saa olla aika kiitollinen hetkestä, että tässä yhdessä voidaan kävellä.

Vuosi sitten tapahtui jotain, joka käänsi maailmani ympäri ja siinä samassa aika monen muunkin ihmisen. En ole sellaista ahdistusta kokenut koskaan elämässäni mitä silloin koin kun soitin ambulanssin ja Jussi kannettiin autoon, joka lähti ensin pillit päällä Hämeenlinnan sairaalaan, ja sieltä kuvausten jälkeen kiireellisenä Tampereelle avoleikkaukseen.

 Jussi oli sairaalassa ja taisteli hengestään. Lukinkalvonalainen verenvuoto, aneurysma oli revennyt. Yksinkertaisesti huonoa tuuria. Kyseessä oli synnynnäinen heikkous yhdessä suonessa. 

Tasan samaan aikaan kun olimme nyt lenkillä, vuosi sitten odotin puhelinsoittoa Tampereelta, onko Jussi selvinnyt aneurysmaleikkauksesta. Kun lääkäri soitti, en pystynyt hengittämään.

"Saat olla kiitollinen, se oli sitten niin lähellä että emme olisi onnistuneet."

Kuulin kuinka lääkäri huohotti hengästyneenä puhelimessa. Kolme tuntia kestänyt ja kaksi aivokirurgia vaatinut leikkaus päättyi onnistuneena ja Jussi siirtyi tehohoitoon, jossa oli seuraavat kymmenen vuorokautta. Siitä vielä 4 päivää osastolla. 

Kun hain Jussin kotiin oli elämä hyvin erilaista useamman kuukauden. Ääniarkuus, valonarkuus ja loputtomalta tuntuva väsymys. Päivät kuluivat kumminkin. Sanoin Jussille, että maltti on se mitä vaaditaan. Sanoin, et vuoden päästää me lähdetään lenkille kun aurinko paistaa ja kävellään pitkä lenkki.

Nyt vuosi on kulunut ja tänään oli sen lenkin aika. Jussi on parantunut. 

Aika ei pysähdy. Se on siunaus, joskin niille kenellä on vaikeat ajat, ajan hitaus tuntuu kiroukselta. Tiedän sen kun olen joutunut elämään elämässäni monia vaikeita ajanjaksoja.

Tämän maailman uutiset kertovat synkkää tarinaa siitä, että Ukrainassa aika on nyt hidastunut. Siviilit, naiset, lapset, miehet ja kaikki ovat mahdottoman tilanteen edessä. 

Kun selvisi, että Venäjä on hyökännyt Ukrainaan, koin ahdistusta jota en ole koskaan elämässäni kohdannut. Ahdistus oli erilaista kun muut tunteet, jotka ovat surua tai harmitusta. Sellainen ahdistus, että tunnet tulleesi huijatuksi.

Niin paljon olen sodista lukenut, erityisesti toisesta maailmansodasta, että sitä jotenkin kuvitteli, että minun elinaikana euroopassa ja sen liepeillä ei enää tälläistä tapahtuisi mitä nyt on tapahtunut ja tulee tapahtumaan ties kuinka pitkään.

Heidän turvallisuus on uhattuna. Perusoikeudet on riistetty. Puna-armeija tykitti lastenkodin ja nyt siviilien koteja.

Kamalaa.

Blogin otsikko on Ihana lauantai. Se on ollut sitä. Silti tuntuu siltä, että on väärin tuntea näitä tunteita tässä maailman tilanteessa. Haluasin, että kaikilla olisi siihen oikeus ja mahdollisuus. Vaikka meidän ei tulisi missään nimessä pelätä, en voi kiistää etteikö oikeasti mieti, että mitä jos tämä turvallisuus, jossa kylvemme nyt - on ohitse menevää ja pian se on menetetty.

Pääministerimme Sanna Marin antoi eilen Ylelle tiukan haastattelun maailman tilanteesta.
Vapaasti hänen sanojaan lainaten: "Meitä on uhattu idästä ennenkin, KUKAAN ei KUKAAN päätä meidän turvallisuus- saatikka maanpuolustuksesta meidän puolestamme. Meitä ei voi peloitella."

Ja se on juurikin näin. Pidetään yhtä ja huudetaan Ukrainan puolesta:

Слава Україні! Героям слава!
suom. Kunnia Ukrainalle, sankareille kunnia. 

Hyvää viikonloppua kaikille toivottaen:
Kennel Northern Legion